Kirjoittelinpa päivänä eräänä muistelmia. Varokaa, tämä on pitkä -vaikkakin tiivistetty- teksti -02 vuoden Intian reissulta. Kaikki kuvat ovat paperisina ja skannaamattomina.
Äitini on aina ollut kova matkustamaan ja tällä eräällä kerralla onnistui suostuttelemaan kolmen viikon matkalle mukaan myös ystävättärensä. Niinpä lopputuloksena me kolme vaaleaa naista lensimme Delhiin, kesäkuun kuumuuteen.
Olimme ensimmäistä kertaa reppureissaamassa ja myös ensimmäistä kertaa Aasiassa.
Matkan alku oli katastrofaalinen; tulimme huijatuiksi niin monella tavalla, ettei tosikaan. Kaikki alkoi ensimmäisestä isosta virheestä: otimme Delhin lentokentältä taksin.
Näytimme taksikuskille kartasta minne haluamme ja hyvällä englannilla hän vastasi, että sopii sopii! Vaan eipä mennyt kuten kotisuomessa. Parastahan tässä oli se, että äitini oli kirjallisuutta haaliessaan varautunut tähän. Käytäntö vaan olikin vähän toinen. Lähdimme ajelemaan ilmastoidulla pirssillä kohti mitä lie. Juttelimme niitä näitä ja kaikki tuntui oikein hyvältä ja jännittävältä. Odotimme hotelliamme ja unta uuvuttavan lennon jälkeen. Taksikuski vei meidät muka valitsemaamme hotelliin, mutta neuvoi tarkistamaan hotellin kunnon ensin. Jäin tavaravahdiksi autolle kun äitini ja ystävättärensä kävivät katsastamassa paikan. Kovin nopea oli katsaus kun jo molemmat naiset tulivat naama kauhulla takaisin ja komensivat takaisin taksiin.
Tähän väliin on pakko mainita, ettemme todellakaan ole liian hienoja tai likaa pelkääviä, mutta se ”hotelli” kuulemma oli yli ymmärryksen paskoineen ja torakoineen.
Jatkoimme muutamaan muuhun paikkaan samalla kun taksikuski veti showtaan meneillään olevasta karnevaalista, jonka vuoksi aivan kaikki majoituspaikat ovat täyteen varattuja ja ylikin.
Virhe numero 2. Uskoimme aivan kaiken.
Väsyneitä kun olimme, kuski sai meidät vakuuttuneeksi ystävänsä hyvästä B&B majatalosta jossa vielä on tilaa. Virhe numero 3. – Suostuimme.
Kapusimme pienkerros/luhtitalon toiseen kerrokseen, jossa meille näytettiin huoneemme. Koimme tilanteen jo siinä vaiheessa uhkaavaksi ja laitoimme patjat siten ettei huoneeseen päästy nukkuessamme.
Seuraavana päivänä aloimme valmistautua omiin suunnitelmiimme kiertää kaupungista toiseen ja tutustua Intiaan. Äidillä oli nettituttava, Nepalilainen lääketieteen opiskelija jonka kanssa oli sovittu Delhi-kierroksesta. Miehet vaan olivat erimieltä. He kyselivät meistä, selvittivät suunnitelmiamme ja koittivat tehdä kaikesta mahdollisimman vaikeaa. Pikkuhiljaa aloimme varmuudella haistaa huijauksen ja keskusteltuamme tilanteesta keskenämme, pyysimme lopulta miehiltä lupaa saada soittaa tuttavallemme aikataulun sopimisesta. Näytimme puhelinnumeron ja miehet valitsivat sen puolestamme – mutta oho! Numeropa olikin väärä.
Jälkikäteen selvisi, että puhelinnumero oli kuin olikin oikea. Kunhan sen vaan itse paineli kännykkään. Miehiä oli talossa koko ajan paikalla 4-8, aivan kuin vahtimassa meitä. Heidän mielestään parasta olisi ollut vuokrata ”tuttaviensa” asuntovene ja viettää siinä loppu loma. Joella. Intian ja Pakistanin välimaastossa, Jammun ja Kashmirin alueelle, eli silloisella sotatantereella ja vielä kiskurihinnalla!
Emme suostunteet ja alkoi uhkailu. Tarkasti kuvaillen he kertoivat mitä tapahtuu valkoisille naisille Intiassa – varsinkin ilman miehiään matkaaville.
Äitini paineensietokyky oli sillä hetkellä ilmiömäinen ja saimme uskoteltua, että perheen miehet saapuvat iltakoneella ja he todella odottavat meitä. Kaiken venkoilun, uskottelun ja valehtelun sekä tuskan ja ahdistuksen jälkeen he ajoivat meidät haluamaamme paikkaan. Jopa täysin oikeaan osoitteeseen.
Oltuamme ensimmäiset 48 tuntia toistaan kummallisemmissa ja pelottavissa tilanteissa, pääsimme heistä lopulta eroon ja löysimme oikean matkatoimiston Mister Tigerin, sen alkuperäisen jota etsimmekin. Sitä kautta saimme loppuajaksi käyttöömme paikallisen oppaan, hauskan ja ystävällisen miehen, jonka opastuksella lähdimme Jaipuriin tutustumaan vaaleanpunaiseen kaupunkiin ja ratsastamaan norsulla. Siitä suuntasimme Agraan tarkistamaan Taj Mahalin ja lopulta matka jatkui Varanasin kaupunkia kohti. Kyseisestä ajomatkasta oli tulossa tuskaisen pitkä. Lähdimme aamulla ja matka kesti lopulta 9 pitkää ja kuumaa tuntia – ilman ilmastointia.
Matkalla pysähdyimme tankkaamaan ja me naiset kipitimme vessaan – aivan uudenuutukaiseen siis Suomi-tasollakin siistiin. Jalkapönttöihin oli jo totuttu, mutta lisää oli tiedossa. Äidillä oli kovin hätä, hän kipitti ensimmäisenä vessaan vain tullakseen noin kahden sekunnin kuluttua sieltä kiljuen ulos – hame korvissa. Selvisi, että kannattaa katsoa pönttöön ennen kyykkäämistä. Reijästä tuli kuulemma suurin koskaan näkemänsä rotta ja sinne se jonnekin katosi. Säikähdyksestä selvittyämme – ja pienen hamepesun jälkeen oli minun vuoro.
Kauhusta kankeana tömistelin mennessäni ja pelkäsin pahinta. Mitään epänormaalia ei luojan kiitos tapahtunut.
Viimeisenä vessavuorossa oli ystävätär joka tovin kuluttua tuli ulos kovin nolon näköisenä kysyen, miten päin pöntöllä pitää kyykkiä. Todettiin äidin kanssa ”sama kai se on, kunhan reikään osuu”, johon vastauksena saatiin vielä nolompi ”no, sehän se ongelma olikin kun ei osunut”. Sotkimme ehkä koko Intian puhtaimman vessan – että terveisiä lännestä! Pelkäsin kuolevani nauruun ja tästä saatiin loppumatkan slogan ”Let´s s(h)it and think about it”.
Päästyämme Varanasissa hotelliin kävin suoraan nukkumaan, olinhan jo lupaavasti oksentanut loppumatkasta. Jaoin parisängyn äitini kanssa. Pelkäsin kuolevani häpeään kun keskellä yötä heräsin hiestä märkänä, nostin peittoa ja tajusin ettei se ollut hikeä. Hilasin itseni vessaan josta kainosti huhuilin ”äitiii…” Pisteet jälleen äidille, en tiedä miten hän siitä selvisi, mutta voimattoman 15-vuotiaan tyttärensä sai kuin saikin pestyä samalla kun siivosi sängyn ja heitti lakanat ja alusvaatteeni roskiin.
Ystävättären onni oli kova univelka – siinä hän kuorsasi mennen tullen ja heräsi vasta aamulla täysin tiedottomana yön tapahtumista.
Aamulla oppaamme tuli sovitusti koputtamaan oveen, astui sisään ja vedettyään kerran henkeä poistui samalla oven avauksella kohtalaisen rivakasti, huusi vielä mennessään ”See you at the breakfast!” Kutsuttiin hipelöivä mieslääkäri ja sain tropit tautiin.
Oli juhannuspäivä ja lääkkeet puri tautiin niin että pääsimme soutelemaan Varanasin Ganges-Joelle. Siellä maisemia tutkaillessa katseltiin kuinka rannalla lapset pulikoi joessa ja aikuiset polttivat vainajiaan paikallisin uhrimenoin. Ettepä osaa kuvitellakaan sitä palavan ihmislihan käryä!
Lähtiessämme maksoimme hotellille vähän ekstraa sattuneesta vahingosta ja poistuttiin paikalta nöyrinä. Matka jatkui Lucknowin.
Lopulta ajelimme Himalajalle viettämään aikaa ja siitä vielä takaisin Delhiin. Kävimme tutustumassa Indira Gandhin kotitaloon, paikkaan jossa hänet murhattiin oman henkivartijan toimesta. Ennen kotiinpaluuta tapasimme paikallisen opiskelija tuttavamme – hän oli vähintään yhtä pöyristynyt alkumatkamme tapahtumista kuin mekin.
No Comments